Maybe money makes the world go round. Mutta teattereihin uusia kantaesityksiä ja dramatisointeja sekä elokuvia ja tv-sarjoja kirjoitetaan nälkäpalkalla. Voisi jopa sanoa, että teatteria ja fiktiota kirjoittavat rahoittavat muulla työllään kotimaista draamaa suomalaisille katsojille.

Keväällä 2012 Suomen Näytelmäkirjailijat ja Käsikirjoittajat ry (Sunklo) tilasi Turun Yliopistolta kotimaisten näytelmäkirjailijoiden ja käsikirjoittajien toimeentuloa kartoittavan tutkimuksen. Tutkimus koski edellisen vuoden tuloja. Tuon kyselyn tulokset ovat karua luettavaa.

Näytelmäkirjailijan ja käsikirjoittajan omasta työstään saamat tulot muodostuvat yleensä tilausmaksusta ja rojalteista. Vuonna 2011 näytelmäkirjailijan ja/tai käsikirjoittajan työstä saatujen verollisten bruttotulojen keskitulo oli vain 5 000 euroa vuodessa. Pienituloisin neljännes sai keskimäärin 1 050 euroa vuodessa ja parhaiten kirjoitustyöllään ansainnut neljännes noin 17 600 euroa.

Tutkimukseen osallistuneiden näytelmäkirjailijoiden ja käsikirjoittajien tuloissa on selkeästi havaittavissa eroa sukupuolten välillä, sillä naiset näyttävät ansaitsevat keskimäärin selvästi miehiä enemmän varsinaisesta näytelmäkirjailijan/käsikirjoittajan työstä. Vuonna 2011 naisten keskitulo oli 6 289 euroa ja miesten 3 575 euroa eli miehen euro oli vain 57 senttiä!

Suuri haitari eri kirjoittajien ja osin jopa sukupuoltenkin välillä selittynee osaksi sillä, että Ylen Näytelmäkirjailija-sopimusta ja teatterista kuukausipalkkaa saavia dramaturgeja koskevaa Teatessiä lukuun ottamatta näytelmäkirjailijoiden ja käsikirjoittajien alakohtaiset sopimukset ovat suosituksia, eivät siis edes minimeineen käsikirjoitusten tilaajia sitovia.  Esimerkiksi vuonna 2011 suosituksena ollutta näytelmän 3 000 euron minimitilausmaksua eivät ihan kaikki vos-teatterit suostuneet kirjailijoillemme maksamaan.

Draamaa 2 000 eurolla vuodessa

Itse itsensä työllistäjinä näytelmäkirjailijat ja käsikirjoittajat joutuvat siis kohtaamaan aika ajoin sopimuksia, joissa alan suositusminimit alitetaan roimasti. Erityisesti lasten ja nuorten draamaa kirjoittavien ja kirjoja näytelmiksi dramatisoivien on tingittävä usein korvauksistaan kohtuuttomasti saadakseen tekstinsä näyttämölle. Lasten- ja nuortennäytelmän tilausmaksun keskitulo oli vain 1 682 euroa vuodessa. Viimeisimmän kantaesitetyn lasten- ja nuortennäytelmän lipputulorojaltien keskitulo oli puolestaan 400 euroa.

Ihan vain vertailun vuoksi kerrottakoon, että näytelmän ja pitkän elokuvan alkuperäiskäsikirjoituksen laatiminen voi viedä 6 – 24 kuukautta riippumatta siitä, onko kohdeyleisönä lapset vai aikuiset. Ja kirjojen dramatisointikin yleensä vie vähintään 6 – 12 kuukautta. Toisin sanoen, jos kaikkien kirjailijoidemme vuositulot omasta työstään pilkotaan kuukausitasolle, vähiten ansainnut neljännes sai 87,5 euroa kuukaudessa ja eniten ansainnut neljännes 1 467 euroa siitä, että kirjoitti draamaa.

Laskettaessa yhteen sekä näytelmäkirjailijan ja/tai käsikirjoittajan ominaisuudessa tehdystä työstä saadut tulot että muut näytelmäkirjailijan ja/tai käsikirjoittajan työhön liittyvät tulot (kuten dramaturgin työ, dramaturgian ja/tai draamakirjoittamisen opettaminen, alaan liittyvien tekstien kirjoittaminen,…) oli kirjailijoidemme veronalaisten vuositulojen keskitulo 6 817 euroa eli 568 euroa kuukaudessa.

Siksi ei olekaan ihme, että lähes 60 % vastanneista ilmoitti tekevänsä muuta työtä voidakseen kirjoittaa draamaa. Ei siis myöskään ole ihme, että vain hieman yli puolet tutkimukseen osallistuneista näytelmäkirjailijoista ja käsikirjoittajista koki, että heillä on riittävästi aikaa kirjoittamiseen.

Vuosi 2011- jotain mätää kultakaudessa

Yksi karuimmista asioista, mitä itse tajusin selvitystä lukiessani, oli se, että vuonna 2011 Suomen ammattiteattereilla meni vielä keskimäärin hyvin. Valtionosuusjäädytykset purivat vasta loppuvuodesta. Elokuvaakin tuettiin valtion puolelta ennätysmäisesti. Näytäntövuonna 2010 / 2011 ammattiteattereissamme nähtiin 55 kotimaista kantaesitystä ja vuosina 2010 ja 2011 ensi-iltansa sai 56 kotimaista elokuvaa. Kultakausi siis, indeed.

Suomalaisella draamalla siis näytti menneen hyvin vuonna 2011. Mutta…

Erään näytelmäkirjailijan sanoin, suomalaisen draaman kultavuosi ei näkynyt kirjailijan jääkaapissa. Turun Yliopiston tutkimuksen mukaan näytelmäkirjailijamme ja käsikirjoittajamme ovat korkeasti koulutettuja mutta erittäin huonotuloisia.

Apurahakierre ilman eläkevakuutusta

Eräs arvostettu teatterijohtaja on todennut, ettei ammattimaista teatteria ainakaan vos-teattereissa pitäisi rahoittaa apurahoilla. Silti näin on. Näytelmäkirjailijat ja käsikirjoittajat käyttävät saamansa apurahat pitkälti juuri ammattimaisen draaman synnyn ja toteutumisen hyväksi.

Lähes 3/5 Turun Yliopiston tutkimukseen vastanneista sai apurahaa vuonna 2011 ja noin puolet heistä piti apurahoja erittäin merkittävänä tulonlähteenä toimeentulonsa kannalta. Vuonna 2011 saatujen apurahojen keskitulo oli 4 250 euroa, eli 354 euroa kuukaudessa.

Yhdeksällä kymmenestä apurahansaajasta apuraha oli muu kuin valtion tai yksityisen myöntämä kokovuotinen apuraha. Siksi Sunklo teki lokakuussa 2012 pikakyselyn jäsenilleen alle neljän kuukauden apurahajaksojen merkityksestä apurahatyöskentelyyn Mela-vakuuttamisen kannalta. Vastanneista apurahan saajista lähes 15 % oli saanut kolme apurahaa viimeisen vuoden aikana ja 10 % jopa vieläkin useampia.

Huolestuttavinta oli, että syksyiseen kyselyyn vastanneista ja apurahaa saaneista 34 % oli työskennellyt yhtäjaksoisesti viimeisen vuoden aikana yli neljä kuukautta useammalla peräkkäisellä apurahalla. Nykyinen lainsäädäntö suo sosiaaliturvan vain yli 4 kuukauden yhtäjaksoisille apurahoille. Ihminen voi siis työskennellä koko vuoden apurahoilla ilman, että hänelle kertyy minkäänlaista eläketurvaa tai tapaturmavakuutusta.

Apurahan sosiaaliturvan väliinputoajien määrää vähätellään, mutta ainakin näytelmäkirjailijoiden ja käsikirjoittajien joukossa heitä on monta. Ehkäpä siis vihdoinkin olisi aika saada alle 4 kuukauden apurahansaajillekin sosiaaliturva?

Solidaarisuutta, kiitos!

Joku voisi sanoa, ettei draamakirjailijoidemme edunvalvonta pelitä. Ja varmaan näin osin onkin – ainakin niin kauan, kun pienillä ja kilpailuilla työmarkkinoilla on eri pelisäännöt itse itsensä työllistäjille ja työsuhteisille. Niin kauan, kun tuotannoissa mieluummin tingitään kirjailijan palkkioista kuin saappaiden määrästä.  Ja niin kauan, kun teattereilla ja av-alalla puuttuvat sitovat säännöt reiluista korvauksista draaman kirjoittajille.

Tänä vuonna tehdyt tutkimukset ja yhdistyksessämme liikkeelle lähtenyt strategiatyö toivottavasti virittää omat kirjailijamme sellaiseen paloon, että epäreiluihin sopimuksiin ei enää tulevaisuudessa suostuta.

Mutta onnistuakseen tässä työssä kirjailijamme tarvitsevat yleisön tukea, jotta teatterit ja kaikki av-tuotantoyhtiöt budjetoisivat projekteihinsa oikeudenmukaisempia korvauksia draamakirjailijoille. Siis sellaisia, jotka huomioisivat kirjoitustyön vaativuuden ja mahdollistaisivat ajallisestikin keskittymisen kirjoittamiseen.

Me täällä Sunklossa nimittäin uskomme, että tämänkaltaisesta solidaarisuustyöstä ja eettisesti kestävällä tavalla tehdystä draamasta hyötyisivät kaikki.

Minna Sirnö
toiminnanjohtaja
Suomen Näytelmäkirjailijat ja Käsikirjoittajat – Finlands Dramatiker och Manusförfattare ry

Tapamme hahmottaa tietoympäristöämme ja ottaa vastaan ympäristöstämme tulvivia viestejä sekä tapamme hankkia tietoa käyttöömme ovat muuttuneet varsin perusteellisesti viimeisten kahden vuosikymmenen aikana. Kysymyksessä on ennen kaikkea tietoympäristömme siirtyminen digitaaliseen muotoon ja pesiytyminen internetmaailman loputtomiin kerroksiin miljoonille palvelimille ympäri maailman.

On myös helppo nähdä, kuinka postmoderni aikamme on kiihdyttänyt elämän rytmiä erityisesti tietoympäristön hallinnan osalta. Internetmaailma ja sen kautta saapuvat viestit ja muu tieto napataan käyttöön mobiililaitteella ajasta ja paikasta riippumatta.

Myös tietoympäristömme visuaalisuus on lisääntynyt nopeasti, mikä näkyy kaikissa medioissa perinteisestä sanomalehdestä alkaen.

Ajankäytöstämme kilpaillaan kaikin mahdollisin keinoin, olivatpa kysymyksessä työympäristöön tai vapaa-aikaan liittyvät viestit. Sähköpostiin odotetaan vastausta melkein saman tien, kun muinaisen kirjemaailman aikaan henkilökohtaisen viestinnän rytmi oli suorastaan uneliaan verkkainen.

Myös tietoympäristöstämme meihin kohdistuva aktiivinen ja passiivinen viestintä on moninkertaistunut vuosien kuluessa. Ei liene millään tavalla liioiteltua sanoa, että tietokirja joutuu kilpailemaan lukijan ajankäytöstä aivan eri tavoin kuin vielä parikymmentä vuotta sitten.

Myös tietokirjan kehitys heijastelee tietoympäristömme ja työtapojemme muuttumista. Kuvia, taulukoita, karttoja ja väriä käytetään monin tavoin, ja kirjasta tehdään katsetta houkutteleva kaikin keinoin.

Toisaalta tietokirjojen graafisen ilmeen monipuolistumisen seuraus on ollut yhä pienemmäksi käynyt leipätekstin osuus. Tietokirjan sisällöllinen ja rakenteellinen muuttuminen on siten pienin askelin edennyt kehityskulku, joka heijastelee lukijoiden muuttuneita toimintatapoja ja tiedon saatavuuteen ja käytettävyyteen kohdistuvia odotuksia. Lukija haluaa, että tietokirja palvelee nopeasti ja vaivattomasti ja soveltuu hyvinkin erilaisiin lukutottumuksiin.

Edellä kuvattuun nojaten painettujen kirjojen elinkaaren päättymistä on aina silloin tällöin ennustettu. Minä en tällaiseen usko, päinvastoin. Vaikka Suomi on globaalisti tarkasteltuna mitättömän pieni kieli-, kulttuuri- ja markkina-alue, kirja on kaikesta huolimatta säilyttänyt suosionsa suomalaisten ajankäytössä.

Tätä todistavat myös vuoden 2011 myyntitilastot. Suomessa ilmestyy vuosittain noin 6 500 painettujen tietokirjaa. Tämä on 80 prosenttia kaikesta Suomessa julkaistusta painetusta kirjallisuudesta. Varsin iso luku, verrattiinpa sitä väkilukuun suhteutettuna mihin tahansa maahan. Lisäksi e-kirjoja, verkkojulkaisuja ja online-julkaisuja ilmestyy useita satoja, ellei jopa tuhat vuodessa.

Kirja on olomuodostaan riippumatta pääsääntöisesti laatujärjestelmän tuote. Tietokirjan kirjoittaja, toimittaja ja kustantaja ovat laadusta huolehtivia toimijoita, ja tämä seikka on hyvä pitää mielessä. Tiedolla on aina tekijänsä mediasta riippumatta.

Markku Löytönen
puheenjohtaja
Suomen tietokirjailijat ry

Anna Kortelainen. Kuva: Ville Palonen

Isoisäni syntyi aviottomana esikoisena rutiköyhälle yksinhuoltajaäidille. Miljöönä oli 1900-luvun alun Viipuri, sellainen Viipuri, jota en monista myöhemmistä, nostalgisista kuvauksista hevin pysty tunnistamaan. Se Viipuri ei ollut varakkaiden kauppiaiden, punaposkisten taloudenhoitajattarien ja veitikkamaisten lyseolaisten onnen kultakaupunki, vaan monella tapaa syrjittyjen ja vainottujen ihmisten kaupunki.

Sellaisessa kaupungissa nälkäiselle, isättömälle, puoliveriseksi määritellylle pojalle olisi voinut käydä hyvin huonosti, vaikka hän selvisikin sisällissodasta ja sen jälkeisestä verilöylystä hengissä. Hänen koulunkäynnistään ei ole tietoa, mutta kirjasto oli hänelle samantapainen pelastusrengas kuin Viipurin musiikkiopiston vapaaoppilaspaikka, jonka hän sai pestauduttuaan 13-vuotiaana Karjalan Kaartin Rykmentin sotilassoittajaksi.

Kansankirjastolaitos oli Viipurissa kohdannut monenlaisia vastuksia mm. kirjakauppiaiden taholta eikä Alvar Aallon kirjastosta nähty vielä edes päiväunta. Mutta isoisäni saattoi käydä sotilaskotikirjastossa vanhassa venäläisessä kansakoulurakennuksessa Pohjoisvallilla. Varuskuntakirjasto sijaitsi puolestaan Viipurin linnassa. Viipurin linnalla oli 1920-luvulla siis muitakin merkityksiä kuin ne Suomen lukot ja muut maanpuolustukselliset arvot, joita kyseiselle ruotsalaisten rakentamalle linnalle on annettu.

Mielessäni kutsun noita sotilaskirjastoja kadonneiksi kirjastoiksi, sillä ne hävisivät suomalaisen Viipurin mukana. Isoisäni elämän varrella oli sittemmin pari muutakin sotilaskirjastoa, jotka joko sota tai rauhantulo on vienyt mennessään. Mutta vaikka nuo sotilaiden iloksi ja hyödyksi aikanaan hankitut kirjastonkirjat ovat kadonneet liekkeihin, jotakin jäi tallelle. Isoisästäni tuli innokas lukija ja 1930-luvulla myös intohimoinen kirjoittaja, joka opetti äitinikin rakkaudella lukevaksi ja kirjastoissa käyväksi. Siten olen isoisälleni velkaa enemmän kuin kykenen koskaan edes ymmärtämään.

Anna Kortelainen

Nuoruuteen kuuluu vapaus, jonka jokainen yrittää saavuttaa omalla tavallaan. Jotkut lähtevät kiertelemään Euroopan kaupunkeja ilman rahaa, toiset viettävät aikaa kitaran kanssa uppoutuen säveliin ja kolmannet kokevat itsensä vapaiksi ajaessaan viritetyillä mopoillaan lujempaa kuin laki sallii. Minä löysin oman vapauteni kirjastosta.

Heti siitä lähtien, kun opin viisivuotiaana lukemaan, olen ollut koukussa kirjoihin ja niiden sisältämiin maailmoihin. Ala-asteikäisenä minut löysi varmimmin nenä kiinni kirjassa ja yläasteellakin kannoin aina mukanani paksua fantasiakirjaa. Lukemalla pääsi niin moniin seikkailuihin, joihin ei ollut tosielämässä mitään mahdollisuutta.

Nykyisin lukiolaisena ei kaunokirjallisuuden lukemiselle jää aikaa yhtä paljon. Turun pääkirjastosta olen kuitenkin löytänyt paikan, jossa voin rauhoittua ja unohtaa kiireen, johon kerta toisensa jälkeen tahtomattani luisun. Runo-osastolla hyllyjen välissä sanat kuiskivat korviini ja antavat minun uppoutua uusiin maailmoihin, aivan kuten lapsena. Minun vapauttani on istua runo-osastolla lukemassa ja olla välittämättä ulkomaailman aikatauluista.

Kaltaiselleni köyhälle kirjallisuuden rakastajalle kirjasto on aivan korvaamaton. Missään kirjakaupassa ei ole samanlaista kokoelmaa sanoja, lauseita ja tarinoita. Kirjastossa on hyllykaupalla mahdollisuuksia, joista voi rauhassa etsiä omaansa. Kirjan voi valita vaikka pelkän kansikuvan perusteella; jos teksti ei miellytäkään, kirjan voi aina viedä takaisin hyllyyn ja ottaa tilalle uuden. Tämän ansiosta ei tarvitse jäädä oman rahatilanteensa tai uutuuskirjoja myyvien kirjakauppojen vangiksi. Olen löytänyt kirjastosta aarteita, joita en olisi todennäköisesti löytänyt mistään muualta.

Kirjastossa voin irrottautua stressistä, aikatauluista ja huomisesta. Minulle vapautta on se, että voin nauttia juuri siitä hetkestä, kun istun nojatuolissa, pitelen käsissäni kirjaa ja ympärilläni on satoja ja tuhansia tarinoita.

Katri Aholainen
Juhana Herttuan lukio, Turku

Marianne Backlén

Mina barn anser att vi gott kunde klara oss med en mindre bokhylla än den som vi har och som täcker nästan en hel vägg i vardagsrummet. Jag har fått ärva min mammas böcker och jag medger att det börjar vara trångt om saligheten bland böckerna som trängs i dubbla rader på hyllorna. Böcker samlar damm – min dotter tycker att ett Ikea-vitrinskåp med behändiga dörrar av härdat glas skulle se mycket snyggare ut än våra ”urgamla” Lundiahyllor.

På ett svartvitt foto ser jag att min mamma hade en enkel golvhylla i sitt första egna hem i 1940-talets Helsingfors. I USA märkte jag att böcker inte alltid ställdes ut på paradplatsen i vardgasrummet, utan gömdes i ett mindre rum, utom synhåll för gästerna.

En bokhylla kräver omsorgsfull städning och sortering – ofta gäller det att kvickt hitta en bok, som man kanske vill citera i en text. Men böcker har en tendens att försvinna. VAR finns mitt exemplar av Trollvinter? Det hjälper inte: jag blir tvungen att låna boken från biblioteket.

I en garderob i vårt ”lilla rum” finns dessutom min mormors böcker, som hon förvarade i ett vackert bokskåp av ett matt, rödbrunt träslag. En Bibel från 1864. Min mormor har skrivit sitt namn, Annie Alén, i sirlig bläckskrift och årtalet 1900, då hon var nio år gammal. Selma Lagerlöf i vackra volymer från 1890-talet. Halvfranskt band med gulddekorerad rygg… Diktvolymer av Fröding, Tegnér, Rydberg, Runeberg – de tillhörde min mammas poesiälskande faster. Ruth Hedvall 1907, står det i blyerts i en volym utgiven år 1897. Prosa av Verner von Heidenstam, Runar Schildt, Jarl Hemmer. Samlade skrifter av Oscar Levertin. En tunn bok med guldbruna pärmar: Fiskare, skriven av Ludvig Nordström och utgiven 1930 i Stockholm i serien Vårt hems gyllene bibliotek. Seriens credo: I staden och på landet, i nuet och historien, bland herrar, borgare och bönder, skildrat av de förnämsta samtida berättarna. Katten Sussi och hennes familj av Lisa Norell-Högelin, utgiven 1933 som Husmoderns presentbok.

I Yle Fem-kanalens Boktid väntar jag alltid på den avslutande delen, då antikvariatägaren Andrew Eriksson på sitt lugna och entusiasmerande sätt presenterar en ”bortglömd pärla”. Gunnar Alléens Det oundvikliga, Adèle Wemans Barnafröjd, Adolf Pauls The Ripper, Åke Sandholms Hakons sönerna. Vem var alla dessa författare, allvarliga i sina mörka 1800-talskläder? Tänk så glada de skulle ha blivit om de vetat att de i en avlägsen framtid skulle bli presenterade i den märkliga televisionapparatens sändning!

Vem kommer att läsa mina böcker om femtio år, är en fråga som varje författare säkert ställer sig. Eller: läser någon min nyutgivna bok ens om fem år? Författare blir lätt bortglömda och kritiserade för att vara otidsenliga (jag tänker på debatten kring Walentin Chorells författarskap, som nyligen pågått i Hbl), för att kanske senare återupptäckas och dammas av.

Som författare leker jag med tanken att någon kanske på en vind hittar ett gulnat och ouppskuret exemplar av min debutroman från 1975, kanske år 2097 eller 2112, kanske efter den stora ”kraschen”, då all elektronisk data av någon oförklarlig orsak försvann ut i cyberrymden, eller efter ”det stora kosmiska kriget” (en sci-fi novell som jag skrev i början av 1980-talet). Men före det ska jag gallra lite i min bokhylla och sortera min mormors böcker, sätta mig ner för att läsa  någon bortglömd pärla, kanske Selma Lagerlöfs Osynliga länkar i en tionde, ”billighetsupplaga” från 1922: Har ni varit i Rom, så har ni väl lagt märke till de små lantgårdarna utanför stadsmuren…

Marianne Backlén

Sirpa Kähkönen. Kuva: Katja Lösönen

Otsikon sananlasku kuvastaa omavaraisuuteen perustuneen maalaisyhteiskunnan törmäystä kaupankäyntikulttuuriin. Sanonta on epäilemättä luotu lohduksi kaikkensa tuhlanneille maaseudun eläjille ja perustuu autenttiseen, katkeraan elämänkokemukseen.

Kun syrjäkyliltä lähdettiin markkinoille, saattoi helposti mennä pää pyörälle niin isännillä kuin pitäjän pienemmilläkin. Näistä matkoista on luotu monta unohtumatonta kuvausta: Niin Seitsemän veljeksen Simeoni kuin Kohtalokkaan samban Kalle Tappinenkin törsäävät markkinahumussa viimeisetkin siemenperunat. Traagisimmillaan markkinamatka vie yhden rautoihin ja toisen lautoihin.

Tätä teemaa käsittelee myös suomalainen mykkäelokuva Ei auta itku markkinoilla vuodelta 1927. Nuorukaiset remuavat ja tekevät markkinoilla hevoskauppoja, kunnes verinen puukkotappelu havahduttaa heidät. Hevoskauppoja tekevä markkinakulkuri ei ole mieluinen vävyehdokas, eikä virkavaltakaan suhtaudu heihin suopeasti.

Agraarisiin arvoihin perustunut yhteiskunta vieroi kaupanteon edellyttämää liikkuvuutta ja sosiaalisten kontaktien luomista ja piti markkinoiden myyntikulttuuria pelottavana, syntisenä tai naurettavana. Nämä mielikuvat istuvat syvässä yhä. Kutsun tätä pidättyvyyden kulttuuriksi. Se perustuu vahvaan joskin rajoittuneeseen omanarvontuntoon, jota pidetään yllä pysyttäytymällä samankaltaisten seurassa.

Taiteen alueella toimiminen vaatii kykyä irrottautua pidättyvyydestä. On rohjettava heittäytyä riippuvaiseksi aineettomasta: mahdollisesta huomiosta ja suosiosta, joka ansaitaan omilla ideoilla. Tähän päämäärään pääseminen vaatii äänensä korottamista ja itsensä esiin tuomista. Se on turvallisuushakuista yhteisöä koossa pitävien voimien vastainen teko. Itsensä markkinoiminen mielletään helppoheikin tai sirkuslaisen hommaksi, jolle juureva kansalainen vain hymähtää.

Tällainen suorastaan geeneissä peritty varovainen ja negatiivinen asennoituminen kaupankäyntiin saattaa vaikuttaa siihen, että yhteiskuntamme ei suosi yrittämistä eikä oikein kykene näkemään aineettoman pääoman merkitystä.

Kun todetaan, että suomalaisista puuttuu yrittäjähenkeä ja uskallusta, ei nähdä, millainen uskalikkojen joukko tässä maassa kamppailee päivittäin saadakseen toteutetuksi ideansa ja unelmansa. Suomalaisen taiteilijakunnan kehitys 1800-luvun puolivälistä lähtien on komea esimerkki rohkeudesta, uskosta ja tahdosta. Tämän edellytyksenä on ollut yhteiskuntaa läpäisevä kulttuuritahto: päättäjien kyky nähdä ideoiden merkitys aineellisen rinnalla.

Taiteen tehtävä kansallisessa projektissa on kenties nyt ohi 1800-lukulaisessa mielessä. Mutta taiteella ja taiteilijoilla on paljon annettavaa uuden, luovaan talouteen pyrkivän Suomen muovailussa. Jotta yhteiskunnan piilevät epäluuloisuusmekanismit ja kukoistusta ehkäisevät ajatusmallit saataisiin perattua, olisi hyvä kuulla tarkkaan todellisia ideageneraattoreita, meitä, jotka ryhdymme yhä uusiin projekteihin täynnä varmuutta siitä, että ajatuksemme kantavat, kasvavat ja synnyttävät työtä ja toimeentuloa. Taidetta ei voi tehdä ilman tätä vakaumusta.

Henkilökohtaiset riskit ovat suuria tällaisessa toiminnassa. Jos riskinottaja ja uuden luoja joutuu elämään trapetsitaiteilijan tavoin syvyyksien yllä tasapainoillen, yksi tuulenpuuska ja väsyneen jalan harha-askel voi lopettaa hänen uransa ja jopa elämänsä.

Otsikon sananlasku kuvastaakin myös armotonta elämänasennetta. Jos tekee virheen kovassa maailmassa; jos lähtee mukaan kaupankäyntiin, on turha itkeä tappioitaan. Se on selkänsä kääntävän yhteisön lause. Se ei kannusta uskallukseen.

Ei auta itku markkinoilla -elokuvan takaa-ajokohtauksissa esiintynyt kantakirjaori Erakon Poika juoksutettiin niin näännyksiin, että se kuvausten päätyttyä jouduttiin salvamaan. Erakon Pojan kohtalo on hyvä esimerkki siitä, mihin nopeatahtinen, ruoskajohtoinen, projektiluontoinen rehkiminen voi viedä silloin, kun jalat vielä kantavat ja meno maistuu. Rivakka ori ja ideoita pursuava taiteilija tarvitsevat myös lepoaikaa ja kohtuulliset työolot.

Niin kauan kuin taiteilija elää ja kantaa luomisvoimaansa sisällään, hän toistaa itselleen: virheistä oppii. Ilman tällaista uskaliaisuutta ei ole taidetta – eikä menestyviä yhteiskuntia.

Sirpa Kähkönen, kirjailija

Rosa Meriläinen. Kuva: Heini Lehväslaiho

Kirjakauppiaat eivät aseta huomiopaikoille lempiteoksiaan, silkasta rakkaudesta kirjallisuuteen. Kirjastoissa niin tapahtuu. Käsittämättömän hyvän koulutuksen saaneet kirjastonhoitajat valitsevat harvinaisuuksia esille, jotta yhä uusilla sukupolvilla olisi mahdollisuus uida sisään kirjallisuuden maailmaan.

Kirjastot edustavat kaupallisuuden pakosta riisuttua kulttuuria. Kirjastot ylläpitävät ja mahdollistavat marginaalisemman kirjallisuuden elämän. Viimeksi valitsin Tampereen kaupunginkirjaston suositushyllystä Anna Tommolan viisaan novellikokoelman Seitsemäs käsiala. Minulle Tommolan kirjan lukeminen oli ilmaista. Mutta sen kirjoittaminen ei sitä ole ollut. Se on vaatinut valtavan määrän ammattitaitoa ja ponnistelua. Aikaa. Työtä. Työstä on reilua saada asianmukainen korvaus.

Kirjastolaitos on julkinen palvelu. Valtio tarjoaa ihmisille mahdollisuuden varallisuudesta huolimatta lukea. Sen ei kuitenkaan ole tarkoitus olla tulonsiirto kirjailijoilta lukijoille, vaan kaikilta veronmaksajilta kaikille veronmaksajille. Jonkun on maksettava: olkoon lasku yhteinen. Koska kirjastoa ei pidä muuttaa maksulliseksi, jokainen maksakoon tulojensa mukaan osansa tästä kulttuuripalvelusta. Olen iloinen veronmaksaja, kun rahojani käytetään näin hyviin tarkoituksiin!

Vaikka lainauskorvausta nostettaisiin, se olisi edelleen valtion näkökulmasta pieni satsaus saavutettuun hyötyyn nähden: miten valtavan suosittuja kirjastot ovat. Ilman lainauskorvauksia minua hävettäisi lainata suomalaisten pienituloisten kirjailijoiden kirjoja niiden ostamisen sijaan. Mikä minä olisin muiden työn hedelmiä kuppaamaan!

Rosa Meriläinen, vapaa kirjailija

Jos kirjallisuuden tilaa arvioidaan kirjamessujen määrällä, joutuu eittämättä tekemään johtopäätöksen, että kirjallisuudella menee nykyään hyvin.

Kaikki eivät pidä messuista. Moni hyväksyy sen, että kirjallisuudesta puhutaan, mutta jos siitä hälistään, mielipide on toinen.

Kirjamessujen hälinä on markkinointihälinää. Ihmiset maksavat siitä, että heidät alistetaan markkinoinnin kohteiksi. Hälinä luo turvaa, se peittää päänsisäiset äänet, tinnitukset ja muut surinat. Todellisuutta ei peitetä esityksellä todellisuudesta vaan esityksen todellisuudella, jossa brändit ja tavaramerkit luovat irreaalisia kiintopisteitä, joita voi klikata tai peukuttaa.

Messualue on sosiaalisessa mediassa elävälle ihmiselle virtuaalisen kehon ulkoilutuspaikka, jonka osastoista, ravintoloista ja toileteista voi tykätä tai olla tykkäämättä.

Sosiaalisen median aikakaudella fyysisestä maailmasta on tullut outo kuriositeetti. Olen nähnyt pienten lasten yrittävän kutistaa maailmaa peukalolla ja etusormella niin kuin kosketusnäyttöä. Ehkä he myös kutistivat, oikeasti. Ja minä, joka kuvittelin maailman pysyvämmäksi, kutistuin siinä samalla.

Facebookin statuspäivitys on nykyihmisen ”huomaa minut” -huuto. Se on toive havaituksi tulemisesta ja sitä kautta toive olemisesta. Mitä enemmän klikkauksia sitä kirkkaammin ihminen on olemassa, tai sitä enemmän ihminen kuvittelee olevansa olemassa, koska olemisen takaama havainto pohjautuu virtuaaliseen projisioon itsestä.

Ihminen ei pelkästään lue kirjaa, myös kirja lukee ihmisen. Ihmiselle ehkä paljastuu, mistä kirjassa on kyse, mutta yhtä olennaisesti kirjalle paljastuu, mistä ihmisessä on kyse. Kirja havaitsee ihmisen, vahvistaa hänen olemassaoloaan. Mutta toisin kuin havaituksi tuleminen sosiaalisessa mediassa, niin kirja havaitsee ihmisen ilman välikäsiä, ilman keinotekoista minän heijastamista statuspäivitykseen.

Entä kirjamessut? Messuilta voi ostaa kirjoja: mutta enemmän kuin kirja itsessään, messun keskipisteenä on irreaalinen markkinointitaivas, joka häivyttää taakseen kirjan per se, kirjan tuottaman elämyksen, kirjan sisällön kantajana ja kirjan havaitsijana.

Yleinen suuntaus on se että irreaali on korvaamassa reaalin, niin taloudessa, politiikassa kuin sosiaalisessa kanssakäymisessäkin.

Kirjastot sen sijaan ovat vapaampia kohinoista ja mainosten puolijumaluuksista. Kirjastossa lukija lainaa kirjan sen sijaan, että ostaisi brändin ja sen luoman mielikuvan. Kirjastossa ehkä joutuu kuulemaan oman sisäisen hälinänsä, mutta vastapainona hyvä kirja voi auttaa tunnistamaan tämän hälinän osaksi ihmisenä olemista.

Tomi Kontio
kirjailija

I dag finns det många yrken. Inte längre så många kall.

Min mamma var sjuksköterska, hon hade ett kall. Hon hade fått en kallelse från högre ort, att göra sin plikt i ur och skur. Det gjorde hon också, nästan till sista andetaget.

I dag är hennes kolleger sjukvårdare. Jag misstänker många av dem utövar ett yrke.

Redan i kortbyxåldern bestämde jag mig också för ett kall. Jag ville bli författare. Med min pappas ord satsade jag därmed på en karriär som nälkätaiteilija – svältkonstnär.

Själv var pappa ekonom, ett utpräglat yrke. Mycket riktigt var hans inkomster flera gånger högre än mammas, som då hon utövade ett kall hade anledning att känna tacksamhet för det lilla hon fick. Vilka inkomster jag själv kunde räkna med ägnade jag inte en tanke, men pappa rådde mig att inte lägga alla ägg i samma korg.

Jag skrev in mig vid universitetet och tog så småningom kandidaten med laudatur i engelska och svenska. Pro gradu i huvudämnet handlade om Huckleberry Finn-traditionen i amerikansk litteratur, pro gradu i biämnet om Harry Martinson som reseskildrare. Mark Twain och Martinson var två av mina husgudar, utövare av kall. Vilka husgudar har Donald Trump?

När Donald Trump håller föredrag om nödvändigheten av att vara flinthård i affärer, lyfter han på två timmar inkl. diskussion en sjuksköterskas livslön. Eller en författares i republiken Finland. Årslönen för en författare har på senare år sjunkit till i medeltal 2 000 euro. På tio år gör det 20.000, på hundra 200.000, motsvarande en försvarsministers vinst vid en bostadsaffär. Men inte alla författare hinner skriva fullt så länge.

Mark Twain blev 74, Harry Martinson 73. Morris West dog vid sitt skrivbord 83 år gammal, medan han slutförde arbetet på The Last Confession. En roman om Giordano Bruno, en präst, alltså utövare av ett kall, som brändes på bål för sin hypotes om att universum är oändligt.

För att återgå till mig själv så blev jag lärare, i regel ett kall ännu då jag första gången ställde mig bakom katedern. Noveller skrev jag på håltimmar i skolan, romaner på sommarlov. För mitt debutarbete Landet Marita (1961) erhöll jag ett engångshonorar. Pengarna räckte precis till två flaskor algeriskt rödvin, två franska ostar, ett paket Finncrisp och en burk leverpastej.

Festen varade i tre kvart.

Nalle Valtiala
författare, modersmålslärare och kåsör i Hufvudstadsbladet

1) Suomalaisen kirjailijan perushuoli koskee toimeentuloa ja itsensä työllistämistä. Etenkin vähälevikkisen korkeakirjallisuuden myynti on vaikeaa pieniväestöisen kieliryhmän markkina-alueella. Ehkä noin 5 000-10 000 ammattimaisesti lukevan suomalaisen kirjallisuusihmisen ja julkisten kirjastojen joukosta valikoituvat kulloisetkin keskimäärin 200 runo-, 400 novellikokoelman ja 600 romaanin ostajaa. Kirjakaupassa myytävän kirjan esimerkiksi 30 euron normaalihinnasta päätyy kirjailijalle keskimäärin 10 – 12,5 %, 3 – 3,75 € miinus verot per myyty kirja, tarjous-, pokkari- tai kuvakirjojen heikommista prosenteista puhumattakaan.

2) Huoli täysien kansalaisoikeuksien, eläke- ja sosiaaliturvan vakavista puutteista itsensä työllistävien ja omaa työtään myyvien kasvavassa yhteiskuntaluokassa.

3) Huoli tekijänoikeuslain tekijänvastaisesta kehityksestä. Elinkeinoelämä lobbaa poliitikkoja ja haluaa tekijänoikeudet tekijöiltä heti, kerralla, kokonaan ja polkuhintaan, mieluiten työsuhdeolettamalla (kunpa se ei edellyttäisi palkan maksamista työntekijälle…). Metsää ei ole puitta, luovaa taloutta luovatta, yksilöllisettä taiteentekijättä.

4) Huoli kirjallisuuden apurahoituksesta. Luovaksi taloudeksi pyrkivässä jälkiteollisessa yhteiskunnassa Suomen kielen, kirjallisuuden ja kulttuurin hengissä pitämiseen ja kehittämiseen tarkoitettu tuki on luonteeltaan riskirahoitusta.

Parhaat luovat innovaatiot eivät nouse menestystarinoiksi ilman resursseja, Roviot, Puhdistukset tai Mielensäpahoittajat.

5) Vaikka kirjastojen kirjalainoja on vuosittain 70 miljoonaa, lukeeko yhä harvempi. Lukeminen ei ole helppoa eikä pelkkää viihdettä, vaan vaatii keskittymistä, aikaa, itsekuria, jopa -tutkiskelua. Puhumattakaan siitä, että kirjat haastavat, järkyttävät, valvottavat (lääketeollisuus parka) ja muuttavat ihmistä. Kouluajan positiiviset kokemukset niin urheilu- kuin kulttuuriharrastuksesta ovat avain niiden harrastamiseen aikuisena.

6) Huoli kirjallisuuden opetuksesta. Taideopetukseen tulee panostaa ja historian rinnalla opettaa kulttuuri-, aate-, taide- ja kirjallisuushistoriaa, jotta niiden todellinen historiallinen merkitys ja arvo tulevat ymmärretyksi.

7) Tosielämän kirja-Spotifynä toimineen julkisen kirjaston perustavan merkityksen ymmärtäminen voi olla vaikeinta niille, joilla on varaa ostaa kaikki lukemansa kirjat ja niille, jotka kuvittelevat että heillä on varaa olla lukematta kirjoja.

8) Millä tavoin sähkökirja tulee muuttamaan kirjallisuusinstituutiota, mitä tapahtuu perinteisille kustantamoille ja kirjakaupoille, miten se vaikuttaa kirjailijaan. Luvaton kopiointi yleistyy sähkökirjan myötä varmasti.

9) Suomen kielen ja väestömäärän rajaamalla alueella kirjojen Spotify olisi kirjailijan helvetti. Samaa musiikkia kuunnellaan jatkuvasti, kirja luetaan tavallisimmin vain kerran. Lukukertoihin ja kuukausimaksukertymään suhteutuvat tekijänpalkkiot kutistuisivat murto-osaan nykyisestä.

10) Huoli kirjallisuuden eristäytymistä erikoisterminologiseksi, erityisasiatuntija-keskusteluksi ja -alueeksi talouden ja politiikan tavoin. Yleistynyt kirjallisuusbloggailu väläyttää myös toivoa kirjan paluusta tavallisen kansalaisen kokemuspiirin, kielen, kriittisyyden, terveen järjen ja harkinnan alueille.

Joni Pyysalo

Joni Pyysalo (s.1974) on Suomen Kirjailijaliiton johtokunnan jäsen. Hänen esikoisrunokokoelmansa ilmestyi vuonna 2001, minkä jälkeen hän on julkaissut kaksi runokokoelmaan ja novellikokoelman Ja muita novelleja (WSOY 2011).